Ruuhkaa Baikalilla

Viimeista paivaa Irkutskissa viedaan. Hotelliaamiaisen (mm. makkaraa, riisipuuroa ja leivitettya leiketta) jalkeen nautiskeltiin viimeiset suihkut. Yhdeksalta illalla lahtee juna kohti Mongolian paakaupunkia Ulan Batooria, jonne saavutaan kahden yon jalkeen. Matka nayttaa kartalla lyhyemmalta kuin 2 vrk, mutta reitti kulkee Baikal-jarven ymparilla vuoristossa, joten ihan sataakahtakymppia ei ilmeisesti ajeta.
Eilen kaytiin maailman syvinta makeaa vetta ihmettelemassa. Baikal on syvimmillaan noin puolitoista kilometria, ja vesi on hyvin kirkasta ja matkaoppaan mukaan useimmissa paikoissa myos juomakelpoista (siita huolimatta etta paikallisilla on nakojaan tapana heittaa roskat muitta mutkitta veteen). Irkutskista on matkaa jarven rannalle Livstjankaan 70 km, mutta matka taittuu mukavasti reilussa tunnissa joko hydrofoililla eli katamaraanialuksella, tai bussilla. Me teimme menomatkan laivalla ja paluun bussilla, suositeltavaa koska nakee maisemia molemmista suunnista.
Kukaan ei ymmartanyt varoittaa helteisiin tottunutta turistiparkaa, etta Livstjankassa voi tulla vilu. Baikalin vesi ei koskaan lampene 15 astetta mukavammaksi, ja nyt se oli selvasti alle. Tuuli kavi jarvelta, ja holotna oli. Lounaaksi maistelimme jarven omaa Omul-kalaa, ja sen kanssa oli pakko ottaa votkulinaukku kun palelsi niin. Siita rohkaistuneena Merja vaihtoi bikinit ja kavi pulahtamassa. Paikallisella opastiskilla tytot nauroivat epauskoisina, kun kyseltiin mista kohtaa rantaa kannattaisi uida...
Kaiken kaikkiaan Venaja on ollut tosi positiivinen yllatys, mutta lisaillaan siita ja muustakin matkakertomukseen myohemmin, nyt taytyy viela joutua lounaalle ja kenties tsekkaamaan paikallisten vaatekauppojen hintataso. Mongoliasta luultavimmin paasemme paivittamaan, koska majatalomme lupaa internettia.