Lisää Mongoliaa (ja ruokaa), osa II

Maitopohjaiset alkuruuat oli siis nautittu, päätimme tutustua ympäristöön.
Hiippailimme ulos jurtasta vuoriston aurinkoiseen iltapäivään. Poika otti ilon irti vieraista: pelasimme palloa ja ajelutimme häntä ympäri jurttaa pienissä työntökärryissä. Kuski vetäytyi seinustalle varjoon ja naiset puuhastelivat toisessa jurtassa.
Tunnin leikkitauon jälkeen ulos kannettiin matala muovipöytä ja tuolit ja vieraat viittilöitiin istumaan. Pääruuaksi oli runsaat kipolliset nuudelinomaista viljatuotetta ja lihaa. Söimme masut pömpölleen mustan kippurahäntäisen koiran pitäessä meille seuraa. Pieni showmies oli väsähtänyt ja nukkui jurtassa. Tunnelma alkoi olla verensokerin nousun myötä katossa, ja nauroimme katketaksemme tilanteelle: täällä sitä istutaan pikkuruisille muovituoleilla jurtan takana Mongolian vuoristossa, ukkonen nousee molemmista suunnista ja isäntäväki katsoo saippuasarjaa sisällä telkkarista!
Merja uskaltautui lopulta tarttumaan kaikkia askarruttavaan kysymykseen ja meni kysymään seinustalla istuvalta kuskilta: where's the toilet? Mies levitti kätensä leveästi hymyillen ja vastasi: "Good question! It is open land!". Niinpä lähdimme naisissa etsimään näkösuojaa vuoren rinteeltä. Yhden lehmälauman läpi kuljettuamme kyykistyimme kukkulan rinteeseen kyykkypissille. Aivan huikeaa.

Palatessamme kaukaisuudesta lähestyi ratsastaja. Isäntähän se sieltä karautti kotiin kolme hevosta narun päässä. Taitaa olla aika retkeemme sisältyvälle ratsastukselle!
Mongolialaiset hevoset ovat ponin kokoisia, karvaisia ja takkuharjaisia maastotyöläisiä. Naiset pääsivät satulaan ensimmäisenä, ja Merja ja Hanna otettiin isännän vierelle liekaan. Kapsahdin ilmeisesti sen verran tottuneen oloisesti omani satulaan, että kuski totesi "You can" ja sitoi narut yhteen ohjiksi. Sitten mentiin.
Epäilimme etukäteen, että tiedossa olisi pieni kierros jurtan ympäri, mutta kun olimme saavuttaneet laakson päässä siintäneen jurttakylän, alkoi näyttää selvältä että kyseessä oli oikea ratsastusretki.
Ponit toimivat hyvin samaan tapaan kuin jenkeissä tapaamani karjapaimenhepot. Varmajalkaisia, selväpäisiä ja pitkälti painolla ja äänellä ohjautuvia. Mongoliassa hevoshommat ovat myös ilmeisen selvästi miesten hommia, sillä meidänkin retkueessa miesten oletettiin osaavan ratsastaa ja naisten retkellä isäntä katseli vähän väliä uteliaasti, miten pärjään yksin ponini kanssa.
Pärjäsimme mainiosti. Tunnin verran menimme laukkaa yli niittyjen ja kipusimme hiljaa ylös vuorenrinnettä, käsittämättömiä Sormustenherramaisemia katsellen, sitten taas alas, ohi rinteeseen rakennettujen karjasuojien ja takaisin jurtille. Mahtavuutta, en paremmin sano.

Ja vaihto. Pojat joutuivat moneen kertaan selvittämään, että "First time, first time", ennen kuin isäntä uskoi ja suostui ottamaan kaksi kolmesta talutukseen. Janne joutui kaksin poninsa kanssa, koska oli kerran aiemminkin istunut hevosen selässä. Voi hevosparkoja... mongolialaisten ja suomalaisten miesten ruumiinrakenteen erot kävivät niille ilmeisen selviksi, kun raskasrakenteiset pohjolan pojat iskettiin satulaan, johon mahtui noin toinen pakara per ukko.
Retki olikin vähän lyhyempi, mutta puolen tunnin kuluttua solan suulla näkyi reippaassa ravissa lähestyvä ensikertalaisten joukko! Takamukset olivat vereslihalla, mutta pojista oli kuoriutunut täysverisiä, reteitä karjapaimenia.

Urheilun jälkeen oli jälkiruuan aika. Se oli luonnonjugurttia ja oikein hyvää tavaraa. Kello läheni seitsemää, joten vihjaisimme ujosti kuskille, että voisimme jo lähteä kotia kohti. Hän oli hieman yllättyneen oloinen, ilmeisesti retki olisi voinut jatkua vielä yöpalaan asti, mutta pomppuinen safari takaisinpäin houkutteli enemmän valoisan aikaan.
Opaskirjojen neuvojen mukaan olimme varanneet isäntäperheelle tuliaisia. Isäntä itse otti Lakumix-pussin vastaan kohteliaasti hymyillen, ja kuski tulkkasi kyseessä olevan suomalaisen karkin. Salmiakki lienee heille yhtä eksoottista kuin kuivattu kermakeksi meille. Kiitos kokemusrikkaasta päivästä, näkemiin!

Illalla raahauduimme vielä UB:ssa syömään. Suositeltu Silkkitie-ravintola oli yksityistilaisuuden takia kiinni, mutta sen yläkerrasta löytyi Veranda-niminen paikka, joka ilmeisesti oli kaupungin hienoimpia. Elegantti sisustus, tosi hyvää ruokaa ja hinnat suomalaisille pientuloisille imartelevat. Elimme herroiksi euron alkuruuilla, viiden euron lampaankyljyksillä ja punkkupullolla. Namskis.
Unta ei tarvinnut odotella.